keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Palomestari tässä tere.

Kirjoittaja: Johan

Ei ehkä päiväkirjamatskua, mutta haluan kirjoittaa jotain itsestäni tähän alkuun. Olen niin tuore kasvo Riiviöissä vielä, että olisi kiva hieman valaista kuka olen ja mitä teen.

Oli syyskuun 2013 alkupuoli ja olin viettämässä suhteellisen rauhallista iltavuoroa palolaitoksella. Meille tuli hälytys suuresta palosta, eikä mennyt paria minuuttia pidempää aikaa, kun olimme jo porukan kanssa autossa matkalla johonkin hevossiittolaan. Saavuttuamme paikalle vastaan juoksi ihan järjetön lauma jotain pieniä poneja ja tilanne oli todellakin karkaamassa käsistä monin eri tavoin. Eihän me hevosia ehditty kiinni ottamaan, kun piti juosta suoraa tietä sammuttamaan paloa, samalla kun omistaja huusi vieressä kuin tapettava sika ja yritti sukellella liekkeihin pelastamaan niitä muotovalioitaan ja jotain kilpailutähtiään. Kaverin piti ottaa täti kunnon otteisiinsa, kun ei tämä neito tahtonut ymmärtää kuinka hengenvaarallista on kirmailla häkäpilveen järkeä käyttämättä.

Tunnin kuluttua palo oltiin saatu sammutettua ja hevosetkin kutakuinkin kiinni ja tarhoihinsa. Jäimme vielä yhden työkaverin kanssa auttamaan ilmoitusasioiden tekemisessä, sekä paikkojen tarkastamisessa vielä samaisen illan aikana. Juliksi esittelemänsä henkilö itki niin vuolaasti, ettei meidän keskusteluista tahtonut tulla lasta, eikä sitä toistakaan. Hysteerinen nainen tarttui kaulasta, halasi ja odotti, että ilmoittaisin tämän olevan pahaa unta. Valitettavasti en voinut muuttua uneksi, vaikka kuinka yritin. Hiljalleen tilanne alkoi tasoittua ja pystyimme tekemään työmme omistajan avustuksella.

Anyway, olin antamassa omistajattarelle numeroani siitä syystä, että hän tulisi tarvitsemaan palokunnan yhteystietoja vakuutusasioissa ja vastaavissa. Kuin salamaniskusta neito loi kasvoilleen tyytyväisen ilmeen, kirjoitti palaneelle paperilapulle oman numeronsa ja ojensi sen minulle. "Jos mä en soita niin voit soitella sitten mulle, kyllä kahvitteluseura aina sopii!" En ehtinyt edes selvittää väärinkäsitystä, kun nainen jo kiitteli saamastaan avusta ja lähti kotitaloonsa jatkamaan asioiden hoitamista. Muutaman päivän jälkeen tajusin, ettei se numeron saaminen ollut ollenkaan huono juttu. Voisihan sitä yrittää?

Soitin Julille viiden päivän kuluttua palosta ja sovimme tapaamisen läheiseen kaupunkiin, molemmille tuttuun kahvilaan. Saman visiitin teimme seuraavanakin päivänä, kuten sitäkin seuraavana. Lopulta siirsimme kahvittelut hevostilalle, sillä olihan tällä naisella kädet täynnä töitä kahden tallinsa kanssa. Aloin auttamaan hiljalleen tallihommissa omien töitteni ohella ja parin kuukauden kuluttua huomasin asuvani Riiviöiden kotitilalla. Tämänkin tajusin vasta silloin, kun täytimme Julin kanssa netissä osoitteenmuutosta. En ole koskaan ymmärtänyt hevosista mitään, mutta eipä se lannan lappaaminen tai naulojen nakuttelu mitään jäätävää tähtitiedettä ole. En mä kuitenkaan ihan hyvää hyvyyttäni tallilla oleskellut, oli mulla vähän painavammatkin syyt: tunteet, mitkä puhuimme halki ja selvitimme molemminpuolisiksi.

Enää oli vain yksi salaisuus, mistä oli vaikeaa kertoa: se, että mulla on 4-vuotias lapsi. Lapsi, joka oli viettänyt nyt kolme kuukautta aikaa ex-naisystäväni luona Ruotsissa. Tiesinhän mä, että pakko siitä on kertoa. Joel on muuttamassa mun luokse vakituisesti ja onhan se vähän hankalaa, jos nykyinen naisystävä ja talon omistaja ei siitä tiedä. Mä pelkäsin ihan hirveää paskamyrskyä kerrottuani asiasta talvisena, pimeänä iltana. Juli meni hiljaiseksi ja ehdin jo ajattelemaan elämäni alusta loppuun, tähän hetkeen asti. Fiilis oli samanlainen kuin mahdollisesti ulosajossa moottoritieltä, tai jotain vastaavaa. Pian näin taas sen tuttuakin tutumman hymyn naisen kasvoilla ja uskalsin huokaista syvään. "Mikset sä oo aikaisemmin kertonut!? Miksei se sun poika ole jo täällä?" Juli kysyi hieman feikkivihaisella äänensävyllä, naureskellen kuitenkin ja halaten mua pitkään. Puhuimme asiat loppuun ja sovimme, että lähdemme hakemaan poikaa yhdessä Ruotsista. Silläkin uhalla, että sekopäinen ex repii pelihousunsa ja alkaa vainoamaan meidän uutta elämää.

Lopulta Joel muutti turvallisesti meille asumaan ja pääsimme aloittamaan oikean elämän. Ollaanhan tässä edetty ihan hillitöntä vauhtia, mutta en tiedä kenen takapuolta sen pitäisi kutitella. Tässä tämä meidän tarina hyvin pitkälti. Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa jotain hieman mielenkiintoisempaa stooria, nyt kun on avattu tämäkin asia juurta jaksain.

- Johan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti